Miehen avuttomuutta, vai asenteiden tarkastelun paikka?

Avuton mies on perheen heikko lenkki. Näin kirjoitti Väestöliitossa parisuhdepalveluita vetävä Heli Vaaranen Ylen verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan. Vaaranen syytti suorin sanoin kotitöissä osaamattomia miehiä siitä, että parisuhteet ovat onnettomia tai ne karituu. Naiset tuntuivat Vaarasen mukaan olevan asiassa sen verran hyviä, että voivat vain vaatia mieheltä parempaa. Sen verran Vaaranen muistutti myös naisia, että kehotti vanhempia kasvattamaan poikia ja tyttöjä tasapuolisesti kotitöiden saloihin. Kolumni oli todennäköisesti ja toivottavasti tarkoituksella kärjistetty, ja laittoikin siksi pohtimaan asiaa. Mutta siitä huokui myös juuri se sama inhottava miehiä yksinkertaisiksi tumpeloiksi, tunnetaidottomiksi hölmöiksi ja täysin viime vuosisadalle jumahtaineiksi jurrikoiksi leimaava asenne, johon törmää valitettavan usein vieläkin. Kuvitelkaapa naiset, jos teistä puhuttaisiin tähän sävyyn: Miehestä voi hyvällä koulutuksella saada sisäsiistin ja naisen tarpeisiin kelpaavan lemmikin. Mies ajattelee vain alapäällään. Mies on kuin yksi lapsista. Ja niin edelleen. Itse en pidä näitä hyvänä huumorina, aivan kuin naisetkaan eivät pidä hyvänä huumorina heitä esineellistäviä tai alistavia kommentteja.

Ajat muuttuvat ja sen mukana myös miehen ja naisen roolit. Mieheltä vaaditaan yhä enemmän tunnetaitoja, sosiaalista herkkyyttä sekä kykyä huolehtia perheen arjesta kaikilla osa-alueilla. Tämä on mielestäni aivan oikein. Parisuhteessa ja perheen arjessa täytyy olla tasa-arvoinen sekä molempia tyydyttävä ja kunnioittava toimintakulttuuri. Olen myös sitä mieltä, että miesten osalta tämä asia vaatii vielä paljon opettelua. Valitettavasti Vaaranen puhui kolmnissaan siltä osin myös asiaa. Mutta mikä sitten on naisen vastuu tässä kaikessa? Vai onko todella niin, että nainen on virheetön ja tähän aikakauteen täydellisin ominaisuuksin varustettu ja kasvatettu olento, jonka ansiosta parisuhteet ja perheet saattavat edes jotenkin pysyä kasassa. Asia tuskin on niin yksinkertainen.

Itseasiassa nuo miehiin kohdistuvat haitalliset asenteet, joita tuo Vaarasen kolumnikin viesti, ovat estämässä sitä muutosta, mikä pitäisi tapahtua. Miehiin suhtaudutaan monessa asiassa tavalla, joka ruokkii vanhakantaista ajattelua siitä, että mies on lapsiin ja kotiin liittyvissä asioissa vasta toissijainen henkilö. Sosiaalialalla työskennellessä olen törmännyt usein siihen, että ensisijaisesti viranomaisen yhteydenpito perheisiin tapahtuu naisen kautta. Samaan ilmiöön voi törmätä myös päiväkodeissa ja kouluissa. Miehen ei yksinkertaisesti edes oleteta tietävän tai ymmärtävän mitään. Vastikään eräs tuntemani mies koitti saada apua ahdistukseensa neuvolan kautta. Neuvolan tädillä oli ollut täysi työ selittää itselleen, että niin tosiaan, neuvola on tarkoitettu myös isille. Apua mies ei kuitenkaan saanut. Myös lääkäri oli suhtautunut miehen ahdistukseen vähättelevästi. Olisiko sama toistunut naisen kohdalla? Ja kuinka luulette tuon asenteen ruokkivan miehen muutosta? Positiivista asennemuutosta sain itse kokea, kun vaimoni sisko soitti. Hän kysyi ensin, että onko vaimoni paikalla, mutta totesi sitten, että voihan hän kysyä asiaa yhtä hyvin minultakin. Hän vain halusi tietää kummilapsensa vaatekoon. Jostain syystä ensiolettamus oli, ettei mieheltä voi asiaa kysyä, mutta hän onneksi tajusi, että minä lasten isänä voin myös asiasta jotain tietää. Samalla hän myös antoi minulle viestin omasta vastuustani ja tärkeydestäni omassa roolissani.

Jos aiomme saada aikaan muutoksen, jossa miehen ja naisten roolit muuttuvat molempia tyydyttäviksi ja ajan henkeä vastaaviksi, on meidän kaikkien syytä tutkia omia asenteitamme ja puheitamme. Meillä aikuisilla on vastuu siitä, minkälaisiin asenteisiin lapsemme kasvatamme ja mitä heille opetamme. Ja jos se kauan sitten pilalle kasvatettu miehesi tuntuu olevan perheesi heikko lenkki, suosittelen ensin käymään itsesi kanssa keskustelun siitä, oletko edes antanut hänelle mahdollisuutta olla jotain muuta.